Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut hetkenkään lepoa.
Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?
Juudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi kirkonkellojen soitto.
Niin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.
Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"
Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat häntä mielellään, sen hän tiesi.
Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä hän ei tahtonut.
Hän pukeutui messupukuun.
Sitten hän meni alttarille.