Luokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.
Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen lupauksia ja muuta semmoista.
Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli hänellä nuottilehti kädessään.
Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.
Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä, joka oli hänen kädessään.
"Niin, neiti Anna."
"Neitikö?"
"Emmehän me ole kahden."
"Ja sen te huomaatte?"
"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoi
Kustaa puoliääneen.