"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."
He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki pysähtyi rappusten luo.
Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä. Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.
Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.
Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen puolestaan antaa verensä ja henkensä.
Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt raskaasti painoivat häntä.
Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin huolissaan.
"Te tiedätte kaikki", alkoi kuningas, "että olen yksinäinen, sureva."
Kaikki huokailivat syvään.
"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi."