Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.
Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla, piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.
Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut alkoivat uudelleen.
Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".
Kuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.
Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka, pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään Venäjän kanssa.
Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.
Jäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.
"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille, että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."
Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin herrat lähtivät kotimatkalle.