"Täällä on aukko", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun ja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.
"Meidän täytyy mennä sitä myöten", sanoi urhea tyttö.
"Pimeässäkö?" kysyi Juhani vavisten. "Kati kulta, ota lamppu mukaan!"
"Silloin meidät keksitään helpommin", vastasi tyttö. "Mutta sille ei voi mitään." Hän otti lampun ja he menivät käytävään.
Tie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli pakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi lampun.
Hiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He eivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.
Suunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan. Lopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja huutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun takaansa. Heitä siis ajettiin takaa.
Siivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot lähenivät lähenemistään.
Silloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän puhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.
He painautuivat soppeen yhteen myttyrään.