KARANNUT.
Muuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja kunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.
Herttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän oli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa tervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan herttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin haluaisi seurustella.
Se ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka hänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.
Hän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua seurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja puheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas vielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.
Silloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja heittäysi maahan.
"Hän tuo viestejä minulle", sanoi herttua, "luultavasti kuninkaalta."
Tuokion kuluttua hän sai kirjeen. "Maaherralta", sanoi Tönne, joka sen ojensi hänelle.
Herttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti hänen poskilleen lukiessa.
Yleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi hän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän kaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.