Niin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä seikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan kuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.
Se loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti kiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään, mutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai vastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten ei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.
Hänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun pikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä enemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä ylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta silloin pitäisikään häntä kelpo poikana!
Eräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin luona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin kauniisti, niin kauniisti… liverrys kuului eräästä muurinloukosta, siellä varmaankin oli sen pesä… nyt lauloi se niin hiljaa, niin hiljaa…
Lapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta… kuinka hän saisi sen käsiinsä… hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta eihän se ylettänyt perille.
Mutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa… Hän painoi pikku kasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat ja välkkyivät… mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka nousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.
Samassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät hiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä tarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli valtasuonta.
"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin kuluttua", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. "Avaa arkku!"
Nuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle arkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.
"Onko siellä riittävästi ilmaa?" kysyi vanhempi.