Suru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui velvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan ja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.
Toinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt sellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa ajatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä aika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen tasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta viisailla, valaisevilla neuvoillaan.
Ja vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen äänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi unohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.
Lähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä nytkään mistä rahat siihen otettaisiin.
"Tämä syöpä kai vie maan voimat", huudahti Kustaa Aadolf, "ja meidän täytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!"
"Missä lihaa on leikattavaksi", lisäsi valtiokansleri. "Mutta meillä on ainoastaan luut jäljellä."
"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta kuin jumalainen nemesis on olemassa!"
"Joka palkitsee ansion mukaan", lisäsi valtiokansleri. "Mutta täytyy ihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina verotaakkaa kannetaan."
"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä", virkkoi Kustaa Aadolf. "Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat tulojensa mukaan."
"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka ehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan, vaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia."