"Tiedätkö sen!" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, "ja suostut?"
"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi julkinen", lisäsi kuningas.
"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan", keskeytti Kaarle Filip, "ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin minäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme."
"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen", jatkoi kuningas; "luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden."
Kun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen veljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf sydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.
"Hän, Ebba, ei minua rakastanut", kuiskasi hän yksikseen. "Ja millä oikeudella minä — joka olen saanut niin paljon — voinkaan vaatia korkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani, siinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja — kaatua, jos niin vaaditaan!"
* * * * *
Niinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville kutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja sotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.
Kreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa Aadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi kreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman värähtelevin äänin.
Mutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.