"Rakkahin Kätchen", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa kättä, "sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin."
"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi rakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin muuta sydämelläni, uskallanko kysyä?"
"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan."
Kati punastui silloin hieman ja jatkoi: "Pfalzkreivi ei pidä siitä, että naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin kysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin pyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä Saksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään suurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun olla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti saaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita."
Hän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.
Kustaa veti hänet syliinsä. "Olemme molemmat saman isän lapsia", sanoi hän, "ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä sydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen määrätä tekoni."
"Etkö suutu minuun?"
"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin sinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan minäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun suuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja — kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!"
Hän suuteli hellästi sisarensa kättä. "Sinun on tästälähin luotettava minuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun", sanoi hän.
"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei enää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään", sanoi Kätchen. "Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua kanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut."