Maunu istui pitkän aikaa ääneti, ajatuksiin vaipuneena.
— Minä olen ollut kovaluontoinen, sanoi hän.
— Ihmisellä pitää toki olla joku vika.
— En koskaan ole luottanut kuin itseeni.
— Maunu Niilonpoikaan, Aspebodan isäntään kyllä kelpaa luottaa.
— Te olette tehneet minut sangen itserakkaaksi, mutta minä alan nyt herätä.
— Te teette aina niin hyvin.
— Enpä koskaan. Rikkaus on sokaissut silmäni.
— Niinhän ihmiselle tahtoo käydä.
— Mutta jos minun nyt täytyy kuolla…