Kustaa ei häntä huomannut, vaan jatkoi ahkerasti työtään, tuontuostakin mutisten itsekseen: "Onhan Ruotsin ja Lyypekin suhde melkein julkinen." Hetkisen kirjoitettuaan hän taas puheli: "nämä salaiset asiat ne tulevat Tanskasta". Ja rupesi taas kirjoittamaan.
Aatami katseli häntä äänetönnä. Kuinka hänen rakas, rakas kuninkaansa näytti väsyneeltä! Aatamin silmät kyyneltyivät, hänen kävi niin sääli Kustaa herraa.
Kuningas laski kynän pöydälle, peitti hetkeksi kasvot käsillään ja avasi sitte raamattunsa, joka aina oli pöydällä hänen vieressään.
Hiljaa luki hän siitä luvun ja äänteli itsekseen:
"Kun sinä ainoastaan minulla olet, niin en minä ensinkään taivaasta enkä maasta tottele."
"Vaikka vielä minun sieluni ja ruumiini vaipuisi, niin olet sinä,
Jumalani, kuitenkin minun sydämeni uskallus ja minun osani."
Hetkisen perästä hän nousi ja työnsi syrjään tuolinsa.
— Oletko sinä täällä? sanoi hän Aatamille, — en kuullut sinun tulevan.
Mutta kääpiö tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä itkien.
— Mitä on tapahtunut? kysyi kuningas kiivaasti.