— Tuolla alhaalla. Voi, tämä on kamalaa! Margareeta riensi häntä vastaan ja välittämättä ihmisten uteliaista katseista, tarttui hän hänen käteensä ja talutti hänet puutarhaan.
Kuinka suloiselta ja kunniakkaalta hänestä tuntui astella hänen rinnallaan, käsi hänen kädessään!
He istuutuivat penkille tuuheain, kukkivien syreenipuitten siimekseen.
— Minun täytyy äitisi kanssa keskustella monesta asiasta, virkkoi
Kustaa, — mutta oikeastaan tulin tänne siksi, että minun sinua,
Margareetani, tuli niin ikävä! Kas, nämä minä eilen unohdin!
Hän otti taskustaan pienen samettikotelon. Siinä oli kaksi kiiltävää sormusta, toisen hän pisti Margareetan sormeen, toisen omaansa.
— Nyt olet omani! lausui hän sitte. Tyttö painoi päänsä hänen rinnalleen.
— Tällaista onnea en ikinä tule ansaitsemaan!
— Sinä olet luova koko minun onneni!
— Jumala tietää, että minä rehellisesti tahdon sen tehdä, vastasi
Margareeta, — mutta minä olen oppimaton tyttö.
— Jonka sydämessä asuu oppi, joka tekee puolisosi onnelliseksi!