Hän tunsi täydellisesti oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa ja sentähden valtasi hänen sielunsa usein epäilys — hän epäili sekä itseään että koko ympäristöään.
Mutta nyt oli hän saava uskotun; hän oli päättänyt, että Margareetan pitää nähdä hänen sielunsa salaisimmatkin sopet; hän ei salaa häneltä mitään; ehkä hän siten kerrankin saa selvää omasta itsestään.
Tuolla asteli Margareeta, tuo suloinen, herttainen tyttö, kaikkia vastaan hymyillen, ehkä kaikkiin luottaen.
Mutta sitte oli Kustaa huomaavinaan, että hänen kasvoihinsa ilmestyi väsymyksen ilme.
Pois pelinuket! Toki hän vielä saattoi vapauttaa rakastettunsa heistä.
Niilo Gyllenstjerna sai viittauksen ja pian alkoi hyvästijättö.
Noin kymmenkunta ylhäistä herraa jäi Ekebergaan, mutta muut vieraat palasivat kaupunkiin tai talonpoikaistaloihin, jotka olivat heidän väliaikaisina asuntoinaan.
Kun viimeiset olivat lähteneet, meni Kustaa Margareetan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet sisähuoneisiin.
— Oletko väsyksissä? kysyi hän lempeästi.
— Hiukan!