Mestari Olavi oli viime aikoina kirjoittanut kronikkaansa, joka sisälsi Ruotsin historian vuoteen 1521 ja joka vasta hänen kuolemansa jälkeen piti painettaman.
Hän lukitsi sen huolellisesti laatikkoon.
— Kristina, virkkoi hän, — se on minun testamenttini. Jätä se veljelleni, arkkipiispalle, kun olen kuollut.
— Aiotko sinä todellakin minut jättää? kysyi Kristina, purskahtaen itkuun.
— Minä olen, vastasi Olavi, — uudenvuodenpäivänä aikonut pitää saarnan, joka varmaan…
— Miettisit mieluummin keinoa, joka voisi sinut pelastaa, puhui
Kristina. — Se olisi parempi!
Samassa tuli kansleri.
— Tätä olen minä odottanut aina siitä asti, kun saksalaiset tulivat maahan, sanoi hän.
— Mitä heillä on tekemistä tämän asian kanssa?
— Me olemme heidän tiellään. Saammepa nähdä, että he laativat kanteen.