Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?… En kiellä, että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin taivaalla… Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.
"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan, yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan kuolemaan saakka!"
"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen… Sen pitäisi siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä ollut — toisia se saa… Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat. Mutta ennustus, kirottu ennustus…? Hullutusta; voin saada surmani miekasta, mitäs siitä?… Kuolemaa en pelkää, mutta pettää…? Ei mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä ja katsoi taivaalle… "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän kotaan.
Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen. Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.
Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan. "Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana, kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu…" Hän rukoili sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja tiesi mikä hauras tuki oma voima oli… Sellaista saarnaa ei ollut ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion esineeksi kuin valtionhoitajakin.
Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.
"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"
"Kyllä, kun te saarnaatte!"
"Ja kun omanne tekevät sen?"
"Silloin kuuntelemme heitä!"