"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."
"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"
"Aion mennä luostariin."
Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."
"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"
"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."
Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.
Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.
Johannes suostui.
"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti, mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.