"Vähäpätöistä?"
"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut teille, ei kantamanne nauharuusukaan."
"Antakaa se minulle takaisin!"
Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla oikeus", sanoi hän.
Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan, mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle, mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme hieman!" sanoi hän.
Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen osoituksen kuin olen suonut kenellekään."
"Veljeni…" kuiskasi Åke kalveten.
Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa, ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty osansa työstä tässä maailmassa?"
"Kenties osansa kärsimyksistäkin."
"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita niin, että minäkin olen saanut osani."