Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.
Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan, verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon panoksen ruutia."
"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö. "Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."
Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään sotaoikeutta.
Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen, että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää heidät vapaaksi.
Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet, kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja; siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan tuomiosta.
Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan; neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.
Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan. "Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."
Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet vakavan varoituksen vastaisen varalle.
Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään muu.