Pukeutuessaan toiseen näytti Anna olevan kiihkeän mielenliikutuksen valloissa. Äkkiä hän kääntyi palvelijattareen ja kysyi:
"Oletko ottanut vastaan jonkun kirjeen?"
"En uskaltanut antaa sitä teille!" vastasi Outi punastuen. "Tässä se on."
"Vie se heti takaisin lähettäjälleen!"
"Mutta, ankara neitsyt?"
"Tai poistu palveluksestani!"
"Minä menen, minä menen!" Outi riensi pois.
Kun Anna oli jäänyt yksin, seisoi hän tuokion aivan kuin huumaantuneena; hänestä tuntui, että tuska tahtoi pakahduttaa hänen rintansa… Oliko Åke poissa kohtalon sallimuksesta?… Hän, Anna, olisi mahdollisesti voinut ilmaista itsensä, ja mitä olisi silloin seurannut?… Se oli hirveä ajatus. Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän saattoi vetää veljekset toistensa luo. Vaikkakin Åke olisi nähnyt hänen sydämeensä, oli hän varma, että hänen salaisuutensa oli tälle pyhä, eikä tämä ilmaisisi sitä kenellekään.
Mutta tuo Maunu, kuinka inhottava hän oli! Hänen julkea kosketuksensa tuntui melkein häpäisevältä… Äkkiä sieppasi Anna uuden puvun, kääräisi sen myttyyn ja heitti palavaan takkaan.
"En tahdo kantaa sitä koskaan, en tahdo, että se muistuttaa minulle, mitä on tapahtunut tänään!" sanoi hän.