"Ajatelkaa nyt!"
"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse heille tämän onnen?"
"Sen teen mielelläni."
Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä paitsi oli hänellä omat tuumansa.
Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin, vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.
Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten kamariin.
Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla. Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät, joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä, hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta, ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle anteeksi.
Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet; hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta nauttivan tämän kummastuksesta.
"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti.
"Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."
Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.