Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.
Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.
He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.
"Hän käyttää sitä väärin!"
"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.
"Missä hän on?"
"Poissa, kukaan ei tiedä missä."
Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili hallituksestanne."
"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla kehotti häntä jälleen istumaan.