"Kolmea asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat yksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat petokset kerran tulevat päivänvaloon."
"Kuinka sellainen olisi mahdollista?"
"Sen voi myös saada aikaan kolme asiaa: ruhtinasten vakavuus, kansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien edessä!"
"Kuka on kirjoittaja?"
"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella ole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron ja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on allikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa… Siellä on maanpiirin suuri jyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka ahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen toverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut lihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken minkä voi jauhaa rikki."
"Tämä menee liian pitkälle", puuskahti Kustaa herra, "se on kaiken olevaisen kukistusta."
Erasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: "Eikö silloin olisi saksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja miekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa ja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän kustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi, mikä häpeä) ilotyttöjä ja… tyydyttääkseen aistillisia himojaan. Meidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä päiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja rakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden valvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat, loukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat ennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja viekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät he nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä nälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää, emme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja yhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?"
Erasmus oli lopettanut… Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen ja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt hänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin. Melkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.
Tämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä ajatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut luetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:
"Kuka on kirjoittaja?"