"Jalo herra", virkkoi Hämeenlinnan vouti. "Olen vanha mies, vuosia on jo kahdeksankymmentä niskoillani; olen ehtinyt monet kokea; usein olen ottanut osaa sotiin ja kahakoihin, mutta kaikki tämä näyttää minusta vähäiseltä sitä vihollista vastaan, joka nyt on poloisen maamme vitsauksena."
"Se on totta, se on totta!" jupisivat kaikki.
"Olen aina ennen osannut keksiä neuvon ja avun, hyvät enteet eivät ole koskaan pettäneet…"
"Valitettavasti nykyiset enteet ovat pahoja…!" Kuului ikäänkuin yksi ainoa valituksen huokaus kautta huoneen.
"Te olette kyllä kokeneet samaa kuin minäkin?" kysyi vanhus innokkaasti. "Olemme, olemme!"
"Herra ritari, olette nuorin joukossamme ettekä voi tuntea maan olosuhteita niin tarkoin kuin me toiset. Kristittyjä olemme kaikki ja palvelemme ja rukoilemme pyhää neitsyttä yhtä nöyrästi kuin ken hyvänsä… mutta… mutta…"
"Jatkakaa!" käski ritari.
"Emme uskalla asettua niitä mahtavia luonnonvoimia vastaan, joita emme pysty tutkistelemaan…"
"Ei, ei!" säestettiin kuorossa. Monet tekivät ristinmerkin ja jupisivat rukouksen.
"Mitä tarkoitatte?"