"Kiitos sitten!" Ja hän painoi lakin päähänsä, heitti hatun akalle ja juoksi metsään minkä ehti kolmentoistavuotisilla jaloillaan.
"Elämä on kuin onnenuurna", mutisi Valmyra. "Ken voi sanoa, minkä numeron siitä saa!"
Sitten hän istuutui maahan ja päästeli sulat hatusta, mutta kohta pani hän ne siihen jälleen, ainoastaan sillä eroituksella, että kun ne ennen olivat pitkin hatun reunustaa, kohosivat ne nyt pystyyn kopan yläpuolelle. "Minä olen kuin kohtalo!" jupisi hän. Kohta kuului kiireisiä askeleita.
Akseli se riensi siten nuoren herransa jälkeen, mutta hän oli paljaspäin.
"Sinäkö nainen olet ottanut hattuni ja nyt tämän myös?" kysyi hän pysähtyen.
"Minä löysin sen, katsotaanpas sopiiko se sinulle!"
"Sopii kyllä, kunnes löydän oikean omistajan!" sanoi hän pannen sen päähänsä. "Oletko sattunut häntä näkemään? Nuori herra, useita koiria mukanaan?"
"Samettitakki ja olkavaippa?"
"Niin, juuri niin?"
"Hatutta päin?"