Mitä Rikissa tiesi säätyrajoista! Hänelle ei merkinnyt mitään muu kuin sydämensä ääni, ja ainoastaan sitä hän kuunteli.
Puoleksi pukeutuneena heittäytyi hän vuoteeseen ja koetti nukkua. Sekavat kuvitelmat ounastelivat hänen mielessään — hän heräsi siihen, että oli näkevinään vanhan noidan sulkevan Olavin luisevaan syliinsä.
Oli jo päivä ja hän hypähti äkkiä pystyyn. Kello näytti viittä. Puku, jota hän aikoi käyttää, oli jo laitettu valmiiksi. Se oli hieno, harmaa villapuku, mutta vyötärön ympärillä oli hänellä mustat samettiliivit, joita pitivät kiinni suuret hopeasolet. Kääriytyneenä yksinkertaiseen vaippaan, kiharaisen pään peittona valkoinen huntu ja kallisarvoinen kirja kainalossaan, lähti hän taipaleelle levottomuudesta pamppailevin sydämin.
Juuri astuessaan ulos portista kuuli hän maisterin avaavan ikkunaluukun ja huutavan hiljaa hänen nimeänsä, kaksi, kolme kertaa. Mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään; hänestä tuntui, että sen miehen näkeminen tahraisi ne kuvat, jotka täyttivät hänen ajatuksensa, ja hän kiiruhti yhä enemmän askeleitaan. Hän riensi kohden tuntematonta, jolle mielikuvitus loi ihanimmat värinsä.
Rikissan tarvitsi ainoastaan ilmoittautua, ja Kristina neitsyt päästi hänet heti puheilleen.
Tämä tuli ystävällisesti häntä vastaan ja kysyi mitä hän halusi.
Rikissa antoi kirjan.
Kristina näytti kummastuneelta, mutta kun hän avasi kirjan ja tunsi sen sisällön, silloin loistivat hänen silmänsä ilosta, hän painoi sitä rintaansa ja huuliaan vasten ja sanoi, ettei hän olisi voinut saada rakkaampaa lahjaa.
"Kuinka kaunis hän on!" ajatteli Rikissa itsekseen.
"Eikö totta", sanoi Kristina, "lahja tulee rakkaalta Olaviltani?"