"Samoin kuin hänkään ei voi sopia, ei teidän eikä minun kanssani! Ja mikä on syynä? Pelko, että valta liukuu pois pappisvaltiasten käsistä ja siirtyy maallisille suuruuksille. Eikö hänen armonsa asettunut liikkeen eturintamaan Sten herraa vastaan? Ettekö luule hänen voivan tehdä samoin teitäkin vastaan? Mikä on syynä hänen ja tuomiokapitulin katkeruuteen, jollei luopuminen heidän poliitiikastaan, mikä on heidän silmissään vaarallinen merkki?"
"Sanokaa: yhä enentyvä heikkous, arkkipiispa on vanha ja sairas."
"Hän voi olla terve ja sairas olosuhteiden mukaan ja kuitenkin elää sekä teidän että minun jälkeeni."
Svante kertoi hänelle tapauksen piispantalossa. "Näettekös, näettekös!" huudahti Hemming tohtori. "Sanon vielä kerran, olkaa varuillanne! Ette te, ei poikanne eikä emäntänne voi olla varma hänen lähettiläiltään."
Valtionhoitaja viipyi Kalmarin edustalla viikon paikkeille. Sillaikaa kulki nuori Sten ympärinsä upseerien ja sotilasten keskuudessa; hän tiedusteli piiritystöiden menoa ja voitti sekä päällystön että miehistön yksinkertaisella, vaatimattomalla olennollaan, reippaudellaan ja viisailla kysymyksillään.
Eräänä päivänä kuuli hän sattumalta keskustelun muutamien sotilaiden kesken, jotka keskenään valittivat raskasta leirielämää, niukkaa muonaa ja palkkansa alituista myöhästymistä.
"Varmaankin mieluummin istuisitte kotituvassanne äidin luona?" sanoi nuorukainen ja meni lempeästi hymyillen heidän luoksensa.
Nämä tunsivat hänet heti ja vetääntyivät hämillään syrjään.
"Vastaa sinä minulle!" sanoi Sten ja kääntyi siihen, joka hänestä näytti vähimmän ujostelevalta.
"Eipähän ole juuri hupaistakaan maata aina taivasalla, olla nälissään kuin juoksukoira ja joko heittää keikaa tai joutua raajarikoksi."