"Tulen kaikessa noudattamaan tahtoanne."
"Yksi seikka täytyy minun lisätä", virkkoi ritari. "Kun olen linnassa kotosalla, haluan joka päivä nähdä poikaani, ja jotteivät käyntini sattuisi teille sopimattomasti, lähetän noutamaan häntä luokseni."
Hän kumarsi Gunilla rouvalle ja poistui salista.
Gunilla ei tiennyt, menikö hän itse makuukamariin vai kannettiinko hänet sinne, mutta kun hän palasi, tuntoihinsa, ei hänen surullaan ollut mitään rajoja.
Yhtenä hetkenä hän tahtoi rientää herransa luo ja sanoa, että hänen rakkautensa häneen oli hänen koko maailmansa, ja pyytää lähettämään pois isä Tobiaan. Toisena ilmestyi hänen sielunsa silmiin se lähetystyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen ja johon hän ei katsonut pystyvänsä; silloin hän toisteli itsekseen: "Sokeaa kuuliaisuutta, ainoastaan sokeaa kuuliaisuutta!"
Elsa vahvisti häntä huomaamatta tässä. Hän kävi yhä välttämättömämmäksi Gunillalle, joka melkein tietämättään noudatti hänen neuvojaan ja ohjeitaan.
Ritarin menettelytapa ei ollut suinkaan vähän hämmästyttänyt isä Tobiasta. Hän alkoi pelätä, ettei Gunilla rouva enää voinut palvella hänen suunnitelmiaan; ja hänen pyrkiessään laatimaan uusia muuttui Gunilla melkein välinpitämättömäksi. Sitä vastoin nousi Elsan merkitys päivä päivältä, hän oli selvillä kaikesta, mitä linnassa sanottiin ja tehtiin, tiesi aina ritarin matkojen tarkoituksen ja kertomalla, milloin että tämä oli aivan epätoivoissaan sen johdosta mitä oli tapahtunut, milloin että tämä otti sen sangen keveästi, häilytti hän kunnianarvoista isää alituisessa epätietoisuudessa siitä, mihin oli ryhdyttävä.
Eräänä päivänä, kun hän mietiskeli näitä asioita, kuuli hän pantavan avaimen oveen ja Elsa astui sisään.
"Suuria uutisia!" sanoi tyttö hehkuvan punaisena.
"Kerro!"