Nikodemus. Terve teille, herra Komsarjus! Näittekö tulevata vävyäni?
Minä tulin häntä tapaamaan.
Korppeliin. Hän tulee heti. Vahinko, kun etten hituista ennen tulleet, olisitte kuulleet hänen Kanttorin keralla taistelevan.
Nikodemus. Miten se kävi?
Korppeliin. Tuo Kanttori häjy on pahempi kuin luulin. Ei sanaa hän ole latinastansa ja hepreastansa vielä unohtanut.
Nikodemus. Se on tosi; sillä hän ei niitä koskaan ole osannutkaan.
Korppeliin. Elkääppäs sanoko, Nikodemus; sillä miehellä on kieli kuin partaveitsi. Hän haastaa latinaaki kuin hyvä hevoinen.
Nikodemus. Sitä en olisi uskonut. Vaan mitä sanotte vävystäni?
Korppeliin. Hän on kauhean oppinut; vaan hänellä on niin kummallisia luuloja uskonasioissa, jotta ne peloittaa.
Nikodemus. Mitä luuloja hänellä sitte on?
Korppeliin. Ah! sitä on kauhistus! Hivukset nousevat pystyyn niitä ajatellessa. Kaikkia mitä kuulin en voi muistaakkaan. Sen vaan tiedän, hän sanoi maan olevan ymmyrjäisen. Mitä sanotte siitä, Nikodemus? Niin kauhiasti tallata uskon oppia! Pakana ei pahemmin voisi puhua.