Andreas. Kettuliini.
Kettuliini: Ei tämä kaupunki olekkaan niin pieni kuin luulin. Täällä on paljon komeita rakennuksia, joista päättäen täällä asuu varakasta väkeä. Mutta kas, no, sun taivaan tulivasara, tuossahan on vanha toverini Andreas, jota en moniin vuosiin ole nähnyt. Andreas! Sinäkö se olet vai haamusiko?
Andreas: Hei, veliseni, Kettuliini! Enpä uskoisi silmiäni, vielähän minulla on onni nähdä sinut ja näin äkkipikaa.
(He syleilevät, suutelevat ja itkevät).
Kettuliini: Sinä kunnon nahjus ja uskollinen asetoverini! Olenpa ilosta revetä nähdessäni sinut täällä. Arvelin, että sinä jo monta vuotta sitten olisit tullut hirtetyksi. Vaan huomaanpa, että taidat ammattisi; sillä eihän ole mikään konsti varastaa, sitä osaa halpa talonpoikakin; vaan varastaa niin, ettei joudu kiikkiin, sitä kutsun minä hantvärkkinsä ymmärtämiseksi.
Andreas: Kiitän nöyrimmästi, veliseni, että ajattelet niin hyvää minusta. Minua erittäin ilahuttaa saada kiitoksia sellaiselta mieheltä kuin sinä olet. Muuten kiitän minä vanhempiani hyvästä kurituksesta ja varoituksesta, joita minä olen käyttänyt hyväkseni kaikkialla, kun maailmalla olen liikkunut, niin että itseäni kehumatta, veliseni, voin sanoa, etten ole teoistani kiinni joutunut kuin yhden ainoan kerran ja pääsin siitäkin häläkästä jotenkin helpolla, sillä minä en kadottanut korvistani muuta kuin kaksi.
Kettuliini: Pikku seikkoja! Kaksi korvaa enemmän tai vähemmän, mitäs se merkitsee. Nytpä huomaan, että sentähden sinä käytätkin puolalaista hattua.
Andreas: Niinpä niin, sentähden minä tervehdän ihmisiä upseerien tavoin kun ne vartiopaikalleen kulkevat, kumarran hiukkasen ja nostan käden hattua kohden. Sentähden monet sanovat minua ylpeäksi, mutta siinä he totta tosiaankin erehtyvät, sillä minä en ole laisinkaan ylpeä. Mutta mitenkäs sinä, veliseni, olet elänyt?
Kettuliini: Menetteleehän se. Olen kaikkialla tullut toimeen kaikkien ihmisten kanssa paitsi näiden kirottujen kaupunginvoutien kanssa, tuon tuostakin ne solvaisevat hyvää nimeäni ja mainettani. Neljätoista päivää sitten jouduin erään sellaisen kanssa tekemiseen. Hän panetti minut kiinni, vaan minä välttääkseni monimutkaisuuksia, puikahdin tieheni arestista, sillä, veliseni, ei sitä käräjöimisellä suuria voita.
Andreas: Totta, veliseni, totta! Olenpa minäkin huomannut, että nämä kaupunginvoudit ovat ilkiöitä, eivätkä anna kunnon ihmisten kulkea rauhassa.