Juutalainen. Mine pite puhu herra Polidorin kans.
Henrik. Enpä luule saawanne puhutella häntä nyt; sillä nyt on hän pahalla päällä, jolloin häntä aina waiwaa kuumetauti; — —
Juutalainen. On hän kauwan kumma-tauti? On hän kipiä?
Henrik. Noin kaksikymmentä wuotta waan.
Juutalainen. Eih, lörpöttä! Mine näki hän kolme päiwä sitte.
Henrik. Minä en tiedä muuta, kuin että hänessä on kuumetauti. Nähdessäni miestä, joka parhaalla kesähelteellä seisoo hiiloksessa korwiansa myöten, arwaan minä, että hän on hullu tahi kuumetautinen.
Juutalainen. Aa, nyt mine ymmerrä sinu meininki — hän teke kulta.
Henrik. En tiedä jos hän tekee tahi pesee, se taitaa olla yhtäkaikki; sillä koko kultatyöstä ei hän ole saanut wielä senkään werran, millä ostaisi nuoraa, milloin wiimeinkin hänen kurjan, kaiken omaisuutensa tuohon joutawaan menetettyä, täytyy ruweta hirteen. Eikä hän laske puheillensa ketään niissä toimissa ollessaan.
Juutalainen. Aa, sinu pite sano hänel: tänne kultamaasteri äskeh on tullu; hän opetta ensin, ennenku palkka tahdo; sitt laske hän minu puhu.
Henrik. Noh, jos se on totta, niin kyllä saatte hänen puhutellaksenne; mutta muuten, jos hänelle sanottaisiin: talonne palaa, waimonne on waarassa, warkaat owat murtaneet sisälle huoneesenne, sillä ette saisi häntä lähtemään kapineitensa luonta pois; waan tämä on jotakin, mitä minä uskallan sanoa hänelle.