Kaduilla nähdään asujamet alituisesti kulkevan alas vaipunein päin ja oksin, voivotellen "tämän maailman turhallisuudesta." He hylkäävät ja tuomitsevat viattomimmankin huvin ja soimaavat kaikkia katkeruudella, jokaisen liikkeen, jokaisen hymyilyn, ja tällä tavalla lakkaamatta sättien ja mustaten toisia, luulevat he itsellensä hankkivan pyhien maineen. Perin äkästyneenä ja väsyneenä noista monista vaivoista ja vastuksista, joita olin saanut matkallani kokea, tunsin minä halua vähän huvitella itseäni, mutta minä kohtasin koko kaupungilta semmoista hyljeksimistä, että jokainen talo tuntui minusta ripitystuolilta, jossa minut vaadittiin syntini tunnustamaan. Kun muutamat niistä jotka ahdistivat minua huomasivat etteivät rukoukset eivätkä varoitukset tehneet minuun mitäkään vaikutusta, kaihoivat he minua kuin kulkutautia. — Minä en huoli sen enempää sanella tästä äkäisestä kansasta, mainitsen vain esimerkin selittäväksi näytteeksi Tumbakilaisten luonteesta, ja josta on helppo tehdä johtopäätös kaiken muun suhteen. Muuan villi öljypuu tästä maasta, jonka kanssa minä olin elänyt läheisessä tuttavuudessa hänen Pootussa oleskellessaan, sai sattumalta nähdä minun kävellessäni erään ravintolan editse, ja viittasi minun tulemaan sisälle. Kuultuansa että minä iloisten ystävien parissa joskus saatoin tulla vähän "tiprakkaan", antoi hän minulle semmoisen ripityksen siveydettömästä elämästäni, kuten hän sanoi, että hiukseni nousivat päässäni pystöön ja kaikki jäseneni vapisivat. Kuitenkin, ankaran Kaatoni sivaltaessa minuun rankaisevia salamoitansa, tyhjensimme me yhden lasin toisensa perästä, kunnes molemmat siihen määrään juovuimme että kaaduimme pöydän alle, josta ravintolan väki sai meidät kotio kantaa. Ehdittyäni maata pöhnän päästäni ja ruvettuani ajattelemaan kuinka kaikki tässä oli käynyt, tuumin vähän syvemmältä heidän uskonnollisuutensa laatua ja havaitsin, että tämän kansan uskonnollinen into pikemminkin tulee sapesta ja epäterveellisistä nesteistä kuin totisesta tunteesta hyvän eteen. Mutta minä pidin nämä ajatukseni vain itseni varalle.

Kahden kuukauden kuluttua saavuin vihdoin kotio, varsin menehtymäisilläni, sillä jalkani olivat tuosta alituisesta astumisesta tulleet niin kankeiksi ja aroiksi, että tuskin saatoin pystyssä pysyä. Minä saavuin Pootun kaupunkiin kymmenentenä päivänä saarnikuussa ja jätin oitis alammaisimmasti päiväkirjan ruhtinaalle, joka käski sen viipymättä painattamaan. (Tässä tulee nimittäin huomata, että kirjapainotaito, jonka keksimisestä sekä Eurooppalaiset että Kiinalaiset ylistävät itseänsä, pitkiä aikoja ennen oli täällä tunnettu.)

Pootualaiset mielistyivät siihen määrään tähän matkakertomukseeni, etteivät he milloinkaan näyttäneet väsyvän sen lukemiseen. Pikkupuut juoksentelivat pitkin kaupunkia ja kaupittelivat tätä kirjaa kaduilla ja kujilla huutaen: "Hovikurjeeri Skabban matka maailman ympäri!" Pöyhistyneenä tästä suotuisasta menestyksestä rupesin minä ohjaamaan katseeni ylemmälle ja toivoin virkaa, josta saisin mainetta ja arvoa. Mutta koska näytti siltä kuin olisin minä turhaan saanut odottaa tätä, annoin minä ruhtinaalle anomuksen, jossa lähemmin selitin ja ylistin teostani, ja pyysin jonkinlaista palkintoa osoitetuista ansioistani. Ruhtinas, joka aina oli hyväntahtoinen, antoi rukousteni käydä sydämellensä ja lupasi armollisesti tehdä jotakin hyväkseni. Tosin hän pysyikin lupauksessansa, mutta armo pysähtyi vain siihen, että sain lisäyksen palkkaani. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa teostani, enkä sentähden tyytynyt siihen mitä nyt olin saanut; mutta kun en enään uskaltanut vaivata ruhtinasta valitin minä murhettani suurkanslerille. Tämä ymmärtäväinen mies kuunteli valitustani tavallisella ystävyydellänsä ja lupasi koettaa jotakin saada minulle toimeen, mutta neuvoi minun samalla poikkeamaan mahdottomasta pyynnöstäni ja enemmän muistamaan vähäpätöisyyttäni ja kehnoa ymmärrystäni. "Luonto", sanoi hän, "on sinua äitipuolen tapaan kohdellut, kieltäessään sinulta niitä sielunlahjoja, jotka oikeuttavat tärkeämpiin virkoihin. Älä pyri semmoiseen, jota et voi saavuttaa; kokemallasi olla toisten kaltaisena, sinä hukkaat itsesi. Ja jos sinä todella saisit mitä sinä mielettömyydessäsi pyydät, niin olisi tämä lainrikos, josta ruhtinas saisi enimmän kärsiä. Tyydy sentähden osaasi ja herkene toivomasta semmoista mikä on selvässä riidassa luontosi kanssa" — Hän ei suinkaan kieltänyt ansioitani, ja kiitti minua siitä kestävyydestä, jolla olin kärsinyt matkani hankaluuksia; mutta "semmoiset ansiot", lausui hän pysyen ajatuksessaan, "eivät avaa tietä virkojen saamiseen; sillä jos jokainen työ, jokainen ansio oikeuttaisi ylhäisien virkojen saamiseen, niin jokainen käsityöläinen, maalari taikka kuvanveistäjä, vaatisi palkkioksi itsellensä valtuuskirjan raatimieheksi. Ansio piti epäilemättä palkittaman", arveli hän, "mutta palkinnon piti tapahtuman saajan tilan ja työn mukaan, ellei tehtäisi yhteiskunnalle vahinkoa taikka sitä saatettaisi pilkan esineeksi."

Tämä vastaus vaikutti minuun jollakin tavalla niin, että pitkän ajan pysyin hiljaisuudessa ja olin vaiti. Mutta kun minusta rupesi tuntumaan yhä katkerammalta eläminen ja kuoleminen alhaisessa asemassani, ryhdyin vielä kerran tuohon vanhaan epätoivoiseen päätökseeni, mistä jo kerran olin luopunut, että nimittäin päätin yrittää saada aikaan jotakin muutosta yhteiskunnassa, ja sillä tavalla hyödyttäessäni maata omaksikin edukseni saisin ylennystä.

Vähäistä ennen kun olin matkallani lähtenyt olin mitä huolellisimmasti ja tarkimmasti tutkinut ruhtinaskunnan suhteita, saattaakseni tuoda esille sen tuntuvimmat puutteet ja ehdoittaa keinoa niiden parantamiseksi. Asetuksista Kokleku-maassa olin huomannut, että valtio elää huonolla perustuksella siellä missä naisilla on pääsö julkisiin virkoihin, koska nainen luonnostaan on taipuvainen turhamaisuuteen ja siis pyrkii laajentamaan valtaansa ja arvollisuuttansa äärettömiin, ja harvoin antaa perää ennenkun hän on saavuttanut rajattoman vallan. Minä päätin sentähden tehdä ehdotuksen lakimääräyksestä, joka sulkisi naisen kaikesta osallisuudesta valtion hallituksessa, ja minä toivoin saavuttavani tarpeeksi suurta enemmistöä, koska ei minulla pitäisi käymän vaikeaksi selvällä ja suostuttavalla tavalla tuoda esiin niitä epäkohtia ja sitä vaaraa, jotka uhkasivat miehiä, elleivät he aikoinaan ryhtyneet hillitsemään naisten itsevaltaisuutta. Jos edellytettäisiin että kokonainen kielto naisen käyttämisestä valtion palveluksessa tuottaisi liian suuria vaikeuksia vaadin minä että hänen valtaansa ainakin rajoitettaisiin. Ehdoituksellani oli minulla kolminainen tarkoitus. Ensiksi hankkisin sillä itselleni mainetta koska minä tiesin neuvon muuanta virhettä vastaan valtionhoidossa; toiseksi minä tarkoitin vetää yleistä huomiota järkeni ja neroni puoleen, ja sen kautta vähän parantaa nykyistä asemaan; ja kolmanneksi minä tahdoin kostaa naisille kaikkea sitä pilkkaa, mitä he olivat antaneet minun kärsiä; sillä miksi en sitä samalla tunnustaisi että itsekkäisyys, omanvoitonpyyntö ja kostonhimo olivat parhaat ehdotukseni yllyttäjät, vaikka minä viisaasti olin varoillani siitä, ettei kettu korvani takaa pääsisi esille pistäytymään. Minä en milläkään muotoa tahtonut minusta sanottavan että minä, yleistä hyvää näön vuoksi ottaessani intoni esineeksi, oikeastansa etsinkin vain omaa etuani, ja siis astuin semmoisien ehdotusmestarien jälkiä, jotka aina olivat tahtovinansa valtakunnan parasta, vaikka selvästi näytti, kun asiata tarkemmin punnittiin, että oma voitto oli heidän kiivain yllyttäjänsä.

Minä tein ehdotukseni kaikella huolellisuudella, johon suinkin kykenin, puolustin sitä mitä ankarimmilla todistuksilla, ja jätin sen niin alammaisimmasti ruhtinaalle. Hän, joka aina oli osoittanut minulle erityistä hyväntahtoisuutta, hämmästyi nähdessänsä näin rohkean ja mielettömän ehdotuksen, jonka hän ennusti minulle turmiota tuottavan. Hän koetti sentähden sekä rukouksilla että todisteilla saada minua päätöksestäni luopumaan. Mutta kun minä turvallisesti luotin osaksi ehdotukseni hyötyyn osaksi siihen puolustukseen, jota miespuoliselta suvulta odotin ja jonka luulin pysyvän lujana puolellani tässä yhteisessä asiassa, pysyin minä, huolimatta kaikista seurausten muistutuksista, lujana päätöksessäni. Lain määräyksen mukaan taluttivat minun nyt torille köysi kaulassani odottamaan neuvoskunnan päätöstä; sittekun tämä oli kokoontunut, käsitellyt asiata ja ratkaissut sen, annettiin päätös ruhtinaan allekirjoitettavaksi, minkä jälkeen eräs kuuluttaja sen julkisesti julisti. Päätös oli kokonaisuudessaan näin kuuluva:

"Tarkasti tutkittuamme selitämme, että ensimmäisen hovikurjeerin Skabban tekemä ehdotus siitä, että naisten sukupuoli suljettaisiin kaikista julkisista viroista, on semmoinen laatuansa, ettei sitä, tuottamatta vaaraa valtiolle, saateta hyväksyä ja panna käytäntöön, koska toinen puoli valtakunnan kansaa, joka on naisia, ehdottomasti tulisi loukatuksi semmoisesta muutoksesta ja rupeaisi nurjaa mieltä kantamaan hallitusta vastaan. Sitä paitsi pidämme me kohtuuttomana, että puut, jotka ovat varustetut hyvillä ominaisuuksilla, suljetaan semmoisista kunniaviroista, johon ne osoittavat itsensä arvollisiksi, varsinkin kun jokaisen täytyy tunnustaa ettei luonto, joka ei milloinkaan toimi tarkoituksetta, turhan tähden tuhlaa heihin niin monia hyviä lahjoja. Me ajattelemme valtion edun vaativan, että virkaylennyksissä enemmän otetaan huomioon taipumukset ja kyky, kuin sukupuolisuus. Ja kun maa usein kärsii taitavien puiden puutetta, on meidän mielestämme hurjaa ja mieletöntä muutoksella yhtäkkiä tuomita puolet maan asukkaista, ainoasti sukupuolisuuden tähden, kelvottomiksi ja kykenemättömiksi yleisiin toimiin. Tarkasti punnittuamme tämän asian julistamme me tämän tuomion: 'Hurjasta, mielettömästä ja ajattelemattomasta ehdotuksestansa on yllämainittu Skabba rangaistava lain mukaan'."

Ruhtinaan kävi kovasti sydämelle ja sääliksi tämä minun onnettomuuteni, mutta kun ei hänellä ollut tapana milloinkaan muuttaa mitäkään neuvoskunnan päätöstä, kirjoitti hän sen alle ja vahvisti sen sinetillänsä ja antoi sen julkisesti kuulutettavaksi; kuitenkin sillä helpoituksella tuomiossa että minä, katsoen vieraan ominaisuuteni ja kotoperääni uudesta ja peräti oudosta maailmasta, jossa nopea-aatteinen pää katsotaan täydellisyydeksi, vapautettiin hengen rangaistuksesta; mutta ettei kunnioitus lakia kohtaan mitään kärsisi tämmöisen armeliaisuuden tähden piti minut suljettamaan vankeuteen koivukuun alkuun asti ja silloin, samalla kuin muutkin rikolliset, lähetettämän maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.

Niinpiankun tuomio oli julistettu pantiin minä vankeuteen. Muutamat ystävistäni neuvoivat minun vastustamaan tuomiota sillä perustuksella että niin monta nuorta neiteä ja rouvaa oli ollut tuomarien joukossa, joiden saatettiin sanoa tuominneen omaa asiaansa. Toiset arvelivat minun menettelevän järkevämmin jos syyttäisin tästä päähänpöllähdyksestä mukasyntynyttä tuhmuuttani, mikä oli kansallisviaksi katsottava. Tämän jälkimmäisen neuvon minä kuitenkin mitä jyrkimmästi hylkäsin, kunnioituksesta ylimaailmallisia lähimmäisiäni kohtaan, joiden kunnia tuommoisesta tunnustuksesta minun puoleltani kärsisi melkoisesti.

Kohta jälkeenpäin sain kuulla, että ruhtinas olisi ollut valmis käyttämään armoitusoikeuttansa, jos minä vain vilpittömästi tunnustaisin ajattelemattomuuteni, ja tämän olisi hän todella tehnyt vaikka rahavarain hoitajatar Rahagna kiihkolla sitä vastusti; mutta, tunnustaakseni totuuden, olin minä sangen tyytyväinen tuomiooni, sillä se toimi, joka oli minulle uskottu, oli minusta inhoittavampi kuin kuolema ja sitä paitsi rupesin minä suuttumaan pidempään yhdessä-oloon ja yhteisvaikutukseen näiden, käsitettämättömästä viisaudestansa pöyhistyneiden puiden kanssa. Minä toivoin sitä paitsi saattavani saada paremman onnen maankuorella, jossa kaikki vieraat, sen mukaan mitä olin kuullut kerrottavan, poikkeuksetta otettiin hyvin vastaan.