LIISA. Mutta Taavetti, sinä?
TORKKOLA. Hän on minun lapseni!
TILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!
TAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla huuliani.
TORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä tahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni —
TAAVETTI. Siunatkoon, — se on toki liikaa, isäntä! Vaan — enpä minä rupee vastaan sanomaan!
TORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja huomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!
NYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!
TORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet lasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania mustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani takaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni ja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän taloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat. Lapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin tehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.
LIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle ottaa, Malakias, — ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka hyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).