"Tulkaa, Kirningerin vaimo, iloitkaa ulkona", kehotti päällikkö.
Sotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä hänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin. Hän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat vuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä olevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka rajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos heille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.
Tohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen minkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä etsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin joukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä tarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista pihaan, portaista ylös saliin.
Suotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä tuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen eteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä häneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty, millaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä ahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään ymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään pudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin kaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin kera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin tuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja olihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot oli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä, tullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen — silloin jätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan, ahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja aukomaan.
Kun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa, hänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin metsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän vielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen päähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger edellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla lepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla yhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän otti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosen. "Uskotellen, että joku nuora oli epäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen kyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle metsäniitylle." Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki jäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.
* * * * *
Kirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät huomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista menemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän ympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.
Oli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului rattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli auki, ja näki "Kotkan" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä istui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle otsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä tulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat kuutamossa. — Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui arasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi ulkona yön hiljaisuus.
Rosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun jälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt tekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää juopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä ei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen avioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön rukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.