"Hän ei kuule sitä tänään, emäntä", sanoi vanhus. "Saanet hänet itse pöyhiä pystyyn."
"No, eipä hullumpaa", tuumi nuori rouva.
"Luulenpa", sanoi vanha palvelijatar, "että tarvitset vain tietää, etteivät he eilisillasta aina tähän aamuun hievahtaneet paikaltaan, vaan istuivat istumistaan, ja söivät kaikkea, mitä ennen eivät ole syöneet, ja joivat, mitä eivät ole juoneet."
"No, ketkä sitte?"
"Ka, Ryöväri-Ferdl, Liha-Vostl ja Pyökkipellon Dieter."
"Niinkö?" sanoi emäntä rypistäen kulmiaan. "Niinkö?" kertasi hän.
"Täytyyhän minun sitte toki Nandlilta edes kysyä."
Hän meni nopsasti vierastupaan ja suoraa päätä sen poikki tytön makuukamariin ja sai suurella vaivalla tämän hereille ja järkevästi puhumaan. Silloin kuuli hän, että samainen korea kolmiapilas oli vasta puolentoista tuntia sitte lähtenyt tiehensä, mutta Dieter ei vieläkään ollut kotonaan, vaan oli lähtenyt hetkiseksi ulkosalle, palatakseen emännälle, jahka tämä heräisi, tekemään selvää yön tapahtumista.
Emäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen kasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse torille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan kulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja älysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse, helisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui hän sisään ja sanoi: "Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet, emäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit minulle tölkin marjamehua."
Silloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti unisella Nandlilla pyydetyn mehun.
"Olisi ollut minulle mieluisempaa", sanoi Dieter, "jos olisit itse kaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle nyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi, emäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan tarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne."