Mutta ennen kuin hän — ja muuten ainaiseksi — lähti "Sinitähden" ravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden velvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein tunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden — tyhmyyden.
"Nandl", sanoi hän, "salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta oikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt."
"Vaikka kosisit nyt jo minua", vastasi tyttö pisteliäästi, "niin en usko sittekään."
"Salli minun sanoa", jatkoi Dieter painolla, "sinäkin olet minulle rakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät suusi viime yöhön nähden, — siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin, sillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta — niin otan sinut kultasekseni."
"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. — Kultasista olen saanut kyllikseni!"
"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja vie häneltä halun asiasta jutella."
"Todellako?!"
"Niin, jos olet vaiti!"
"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta halaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo aikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter, niin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille kaduilla ja toreilla!"
Hiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen vakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin raskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän menetellyt "ovelasti", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä, oli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä asemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?