Nyt oli aikailu lopussa; lapset pakenivat päätäpahkaa kotiin.
Ei kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi metsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että tämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.
Hän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen, jona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä kiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli paikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja vilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli nostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin puristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon murhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä hirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin jotakin pahaa — tietämättä mitä — ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä kuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin kapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten urhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa — kentiesi istuessaan tuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.
Kuka sen oli tehnyt?
Ja miksi se oli tapahtunut?
Mutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti kuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät kekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että mailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei "puolikerjäläinenkään" ollut turvassa.
Jos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin kuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun kerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?
Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö, joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin, ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?
Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa — se oli nyt kerran heidän virkansa — melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen tapauksen paljastamiseksi.
Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen hakkuussa.