Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea. Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.
Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen, oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!
Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa koputettiin.
Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat vienosti pensasmaiset kulmakarvat.
Tätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta tohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten vaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.
Kyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään ajorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä paikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa onnettomuuteen — ei, Jumalan nimessä — mutta totuutta täytyi jokaisen pitää kunniassa, ja kun hän oli tiellä kuullut Birkhoferin muorilta, kehen epäluulo lankesi Vinzenzin jutussa, niin tuli hänkin kertomaan tietämänsä.
Birkhoferin muori oli äsken kuulustelusta lähtenyt puunkerääjätär, joka ilmeisesti oli vaikenemiskäskyä noudattanut siten kuin vanhalta akalta saattoi odottaakin. Tohtori kirosi ensin häntä sydämessään, mutta sitte, kun hänen loruamisensa ei enää kuitenkaan voinut asiaa pahentaa, täytyi tohtorin hymyillä omalle kiellolleen, joka oli niin naisen luontoa vastaan, sillä jo nuorin ja samalla vanhin nainen mitä maailmassa on ollut, nimittäin Eva, ei voinut olla käärmeelle lörpottelemättä, mitä isä Jumala oli sanonut, jonka lörpöttelyn seurauksena kaikki kurjuus ja hätä on, kuten tietty, tullut maailmaan.
Zacharias Zachilla näytti raajarikkoisessa rintakehässään asustavan hyvä sydän, sillä hän toi sangen epäröiden esiin sen, mitä hänellä oli sanottavaa.
Hän oli samaisena keskiviikkona aamupäivällä — "Kotkan" emäntä saattoi sen todistaa — istunut ravintolassa ja nähnyt hänkin, kuinka Kallinger Vinzenz oli näytellyt rahojaan. Silloin oli hän — Zacharias — vielä palvellut myllärillä ajorenkinä ja juuri tuona päivänä vedättänyt jauhoja piirikaupunkiin; se oli muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän oli ravintolassa nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu jälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz vielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli ajanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. — Birkhoferin muori oli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa…
Tohtori sanoi vaimon siitä jo kertoneen.