"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et? Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen voisi tulla entiselleen?"
"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä vielä uuden kanssa pahentamaan."
Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän, "mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin olet väärässä."
"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista. Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin, sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on luvannut tehdä minut emännäkseen ja… Miksi en kunniallisen aikeesi vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin ole voinut ihmisiltä salata?… Häpeään hän on minut saattanut!"
Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.
Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen kuiskasi: "Mutta — Muckerl — eihän se ole totta."
Nuorukainen vapisi hiljaa.
Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:
"Se on totta, — niin, se on totta, — olen peräti kurja ja hukassa!
Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"
Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.
Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään, palkitsi Helena hänen heikkoutensa, — tuon aina jalomielisen heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä katkerimmasta totuudesta, — sokuroidulla valheella. "Jos joskus olisit tullut luokseni", — hänen äänensä tärisi vielä kovien nyyhkytyksien jäleltä, — "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."