"Saadaanpa nähdä", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli leikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään ikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. "Heti sen näet."
"No, ole niin hyvä", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi häneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti oikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään vasten. "Katsoppas", virkkoi hän, "ne voisivat tosiaankin sopia minulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit." Hän hypisteli niitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. "Ota ne pois", sanoi hän huoaten.
"Minkä vuoksi?" kysyi poika vallan neuvottomana. "Minkä vuoksi,
Helena?"
"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein kauniisti. Sanon asian niinkuin se on. Niihin kuuluu juovasukat, sellaisia ei minulla ole, ja paljassäärin polen mieluummin maata kuin nahkaa. Naurunalaiseksi en halua tulla."
"Sinä hupakko", sanoi poika voitonriemuisen näköisenä, "luuletko minun ajattelevan vain helatorstaista pitkäänperjantaihin? Ei toki sentään." Hän veti esiin pienen käärön, jonka oli tunkenut takintaskuunsa. "Katsohan mitä tässä on."
Siinä oli juovasukat ja tulipunaiset sukkanauhat silkkisolmekkeineen.
"Muckerl", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. "Oletpa sentään hyvä poika."
"Niin, hyvä se on tuo Muckerl", virkkoi vanhus.
Helena istui nuorukaisen viereen. "No, saatpa nähdä myös, miten vedän ne jalkaani." Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä koetteli hän sukkia ja kenkiä. "Kuinka ne sopivat hyvin!" nauroi hän, "sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani."
"Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä kokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen."