"Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät kai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi! Mutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja sormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa voinut odotella hiukan viisaampaakin."
Itsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi tyttö: "Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani." Hän tunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään peitteen päällä. "Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni siitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat."
"Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin silloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä niin vain pääse irti."
Tyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. "Pyh, jos minä sellaiseen pulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä ponnistaisin."
III.
Sunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen aamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista palaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon laskeutuessa ja lintujen vaijetessa, "miesten ja nuorukaisten" hälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille, poikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat sitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan tai sen vallassa — kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja ikävä aika.
Yksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona, surullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa ikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan kristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän. Vanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina luonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin luona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt hänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten kanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan kanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa ijankaikkisen autuuden.
Niinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä kapeaa tietä pitkin.
Sepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa kuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus arvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli ympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret, iloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti selko selälleen; siitä kai syntyi se hieno, keskeltä katkeava juova, joka kulki silmäkulmien yläpuolitse ohimolta toiselle. Suu oli pieni, niinkuin kasvussa myöhästynyt, ja näytti suljettuna, jolloin veripunaiset huulet päättyivät syviin uurtoihin, itkua tekevän lapsen suulta.
Vanha oljenpunojatar istui lukittujen ovien takana akkunan ääressä noiden molempien astuessa piha-puutarhaan. Hän riensi heitä vastaan.