Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät vähitellen kuulumattomiin.

* * * * *

Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin sinä, mitä sinä siitä arvelet?"

Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on ja pysyy reijät omissa taskuissasi."

Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa, hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, — ettei hänen tarvinnut tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi —; hädässään uskoutui hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella, että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon, kuitenkin oli hänen ainokaisensa, — ja näin kerjäsi ja imarteli hän vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.

Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut niin kirkkaasta lähteestä, vaan — ikävällä se sanottakoon — inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet. Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai, sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt, ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti Sternsteinin isännän turhamaisuutta.

Tosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä punakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat kestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja tottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo vanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa ja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät hänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.

Sellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle tulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa valmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin hovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen kuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja torui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös ilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää vanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.

XVII.

Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne olivat.