"Amen!" lausui vanha Resl ja viittasi sitten leveän liinavaatekaapin ylimpään laatikkoon. "Tuolla kai on nyt taasen niin paljon rahaa ettei vanhassa arkussa ole moniin vuosiin ollut sellaista määrää yhdellä kertaa?"
"Onhan siellä jo jonkun verran", virkkoi oljenpunojatar heilauttaen vakuuttavasti kättään, "en sano ettei siellä ole mitään, mutta ei niin paljoa kumminkaan kuin sinä luulet, rakas Resl! Täytyyhän sinun muistaa, että kovilta ajoilta oli vielä velkoja maksettavana, ja ajatella mitä työkalut maksavat ja värit, kuinka suureksi rahti nousee ja mitä verot nielevät, Jumala paratkoon!" Hän kumartui eteenpäin, käsivarret polvien nojassa, ja puhui kasvot lattiaa kohti. "Voit uskoa minua kun sanon, että vaikka parhaimmat ystävät tulisivat pyytämään, ei meillä olisi penniäkään lainata."
"Rakas oljenpunojatar, se joka niin hyvin kuin minä tietää, miltä puutteenalaisen ajan jälkeen jokainen säästetty penni tuntuu, se ei ystävyytensä vuoksi kehtaa tulla niistä lainaamaan. Älä siis luule minun tulleen kolkuttamaan raha-arkullesi."
"Enpä luulekaan. Olethan aina ollut mestari säästämään."
"Äläkä myöskään luule minun arvelleen sinulla olevan ylen paljon, laskutaitoa en jumalan kiitos ole vielä unohtanut. On kyllä totta, että teillä nyt on sievoiset tulot ja että Muckerl on kerrassaan ahkera, mutta hän tahtoo myöskin saada huvituksista osansa, kuten kohtuullista onkin; ja vallan selväähän on, ettet sinä sentään voi säästää kokonaista talon hintaa, kun hän niinkin paljon menettää."
"Minun Muckerliniko?"
"Niin juuri, eikä häntä kukaan moitikaan siitä, että hän nauttii nuoresta elämästään ja kuten muutkin nuorukaiset istuu hempukkansa kanssa ravintolassa."
"Minun Muckerliniko? Hempukkansa kanssa?"
"Ja sievä se Zinshoferin Helena onkin, siihen ei ole mitään sanomista."
"Zinshoferin tyttökö?"