Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän keskellään.
"Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?"
"Ei ainakaan kiellettyä", virkkoi tämä.
"Voisitpa osottaa meille suosiotasi —"
"En tiedä mistä syystä."
"Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?"
"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla tavalla takaisin."
"Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan mitään. Sen hyvin huomaa."
Kaikki nuoret miehet nauroivat, tytön harmiksi Muckerlkin.
Siinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta toivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja hänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi pysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan tiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen heilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat ensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen sijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt että tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan, antoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut käyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet kätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava niinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut vieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä. Ei, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi hyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin vastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte vielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle vasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus hänen puoleltaan!