"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka oikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?" virkkoi Sepherl vihastuneena. "Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka jonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät, ja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen ajattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni aivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!"
"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut", sanoi Helena katsahtaen häneen olkansa takaa. "Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko omastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet sinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät häntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen — hän on sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen — jos joku toinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten enää hänestä riitelisi!"
Niin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl nyökäytti myöntävästi päätään. "Jos jonkun päähän pälkähtäisikin kilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta katsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla."
Siellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä odotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka paljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se mitä hän toivoo ja haluaa.
Hän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen tulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen kuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen selkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset ja oljenkorret.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna ilmestyi Helena Sternsteinin hoviin.
"Hyvänen aika, mitä sinä haet?" kysyi vanha emännöitsijä hänet nähdessään.
"Ajatelkaahan", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään, "kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne teille?"
"En ole sattunut näkemään."