Tyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla nopeasti veden yli.
Hetkisen kuluttua virkkoi poika: "Kuules, minulla oisi vähän puhuttavaa sinulle."
Tyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin käsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli hän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä suorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin ja sanoi tylysti ja tuikeasti: "En tiedä mitä sinulla olisi puhumista minulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias." Hän kääntyi mennäkseen.
"No, elähän nyt", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen tehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen katsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta kääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan epäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. —
Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen, jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen, kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.
Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat, liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.
Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä epätietoiseksi.
Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa" kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika lintu sentään!" murahti hän.
"Minkä vuoksi, isä?"
"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon? Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi, niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs notarjukseni, kun kerran lähden — vielä en sitä ajattele — mutta silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan; ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin, siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille." Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"