"Jotain sekin on." Pikku tyttö nyrpisti nokkaansa.
"Sanonko minä täällä Zwischenbühelissä?" jatkoi Muckerl innokkaasti.
"Koko tässä maan kolkassa, minä tarkotan."
"Mene, tyhmyri, ja huiputa muita! Ikäänkuin sinä tuntisit kaikki täyskasvuiset nais-ihmiset ja meidät pikku tyttölapset koko tässä maankolkassa!"
"Ei se ole tarpeen ensinkään. Eikö ole käynyt niinkuin kaksi vuotta sitten sanoin Reitlerin Evasta? että hän pitää itse pitkän vartalonsa ja lyhyet jalkansa? No, eikö tuo nyt vielä tänä päivänä, täysikasvuisena, astele kuin pöyhistelevä hanhi?"
"Oletpa oikeassa, aivan olet oikeassa, Muckerl", nauroi Helena; sitten hän äkkiä tarttui pojan molempiin käsiin. "Sano, osaatko yhtä hyvin ennustaa kuin mustalainen?"
"Älä ole lapsekas, minä ymmärrän kyllä mikä ihmisiä miellyttää ja osaan antaa arvon, jos tänään näkemäni edelleen kehittyy, sen minä olen huomannut puuveistoksia tehdessäni. Sinä tiedät minun — tuskin olin vielä koulusta päässyt — alkaneen lusikoista ja kauhoista, sittemmin olen kyllä myös jollekin oikulliselle talonpojalle veistellyt tuolinselkää tai ovenpieltä, mutta siitä en ole enää pitkään aikaan välittänyt, ja perin niukasti se tuottaa kolikoitakin, sillä en elätä äitiäni ja omatkin elinpäiväni kulutan hukkaan. Oppia tahdon enemmän, tiedä se. Niitä tahdon jäljitellä, jotka tekevät maallisia korukaluja ja pyhäinkuvia. Herra pastori onkin jo äidilleni luvannut ottavansa meidän kirkkoomme ensimäisen pyhäinkuvan mikä minun kädestäni lähtee. Jo hyvän aikaa olen katsellut kaikkia tarvittavia aineksia, olisiko sen arvoista puuta, että kannattaisi veistellä, ja sen voin sitte kans niin elävästi kuvitella pyhänkuvamöhkäleeksi, että luulen ettei sitä tarvitse muuta kuin veitsellä vuolaista kerrassa valmiiksi; mutta liian kiireellinen minä sen kanssa olen, ja monestipa lohkenee sieltä täältä lastu liikaa ja koko laitos näyttää minusta kierolta ja väärältä. Kunhan käteni vain varmistuu, silloin, olen mestari ja veistelen vain sirosti ja sievästi, ja eipä silloin ole puuta hukkaan nuoltu."
Tyttönen oli pannut kätensä päälletysten pojan olalle ja nojautui siten häneen. "Kuules", hän sanoi, "minut kai kelpaisi veistää?"
"Niinkuin siinä istut, päästä jalkoihin asti, mutta vielä mieluummin sitte kun olet kasvanut suureksi. Usko vain, Helena, että sinusta tulee kuvankaunis; sinun ympärilläsi pojat pyörivät."
"Muckerl! Sinä sakramenskattu vekara! missä piileksit?" huudettiin läheltä. "Tule heti paikalla. Iltanen on pöydällä."
"Äiti", kuiskasi nuorukainen ja sujahti alas penkiltä. "Hyvää yötä,
Helena! Voihan sattua —"