"Oljenpunojatarta kai kovasti harmittaa", sanoi vanhus, "että hänen
Muckerlinsa hiiviskelee sinun perässäsi?"
"Saattaapa harmittaa", vastasi tyttönen heittäen päätään taapäin ja kohauttaen olkaansa ikäänkuin tahtoen osottaa oljenpunojattaren suuren harmin olevan hänelle vallan yhdentekevän.
"Mutta sinähän annat hiukkasen liian varhain kiitellä itseäsi kauniiksi", jatkoi vanhus hyväntahtoisesti pilkaten.
"En ole häntä kutsunut enkä antanut mitään aihetta puhutteluun", virkkoi tyttö nenäkkäästi, otti vastahakoisin ilmein valuvalla rasvalla silatun leivän käteensä ja lähti ulos majasta. Suurta, kovaa kannikkaa järsien seisoi hän sitten katsellen Sternsteinin kartanoa, joka kohosi ylhäällä kuin linna.
Kaikki tarinat, joista hän oli kuullut tai lukenut, sekaantuivat hänen lapsenpäässään. — — —
Oli kerran hyvin nuori, aivan köyhä tyttö; kaunis kuin kuva hän tosin oli, mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä hänellä oli vain huonot vaatteet ja niillä hän makasi yönsä lieden tuhassa. Häntä oli neuvottu hehkuvalla vantaalla kulkemaan järven yli, kiipeämään lasiselle vuorelle. Vuoren huipulla oli linna, ja sen asukkaalta, pahalta, vanhalta akalta, joka ei tahtonut luovuttaa avainnippua, oli hänen litistettävä pää poikki rautaisen arkun kannen ja reunan välissä; silloin oli linna kuin lumoten vallotettu, oli kaikkine irtaimistoineen ja kaikkine maineen ja tiluksineen tuon köyhän tytön oma, joka nyt elämänsä loppuun asti eli hauskasti ja iloisesti.
Todellakin, Zinshoferin pikku Helena oli hyvin viisas, päättäväinen lapsi. Hän arvasi vallan oikein, että tiellä, joka vei sellaiseen lumottuun linnaan, oli paljon ponnistusta, vaivaa ja tuskaa; hän ei ensinkään luottanut hyväntahtoisten keijukaisten apuun, "kauniita prinssejä" hän ei näyttänyt lainkaan kaipaavan ja "vanhat akat" saivat varoa itseään.
II.
Helenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin, voittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki hänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa kyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se oli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää, mitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja kärsivällisesti odotti.
Hän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen koko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan kätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti hyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen "seimihistorian" hän valmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei puuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän itse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä rukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen lisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta koska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta jollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle saattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa maun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi itseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja, ovenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.