"En voi."
"Saattaisitpa turmella toisenkin ruokahalun", murahti vanhus ja sitten sanoi ääneensä: "Pari lusikallista velliä tekisi tyhjälle vatsallesi varsin hyvää. Tule nyt vain!"
Kun molemmat istuivat vastapäätä toisiaan pöydässä, loi poika lautasensa ylitse pikaisen katseen vanhukseen, joka tuijotti eteensä kulmat kurtussa.
Varmastikin tiesi tämä kylliksi. Tietäköön —! Kenties kaikki, mitä nekin tiesivät, jotka siellä olivat, kenties ei myöskään mitään, josta ei kukaan aavistanut! — Vielä kerran luihautti hän ylös, kuten mikäkin lurjus; sitten painoi hän päänsä alas ja pani lusikan pois.
"Oletko jo syönyt tarpeeksesi?" kysyi vanhus.
"Olen."
"Kuulin ettet eilen kauan oleillut Schwenkdorfissa."
"En ollut ollenkaan. Pelkäsimme ikävää, minä ja toiset."
"Tulitte sitte tänne?"
"Tulimme sitte tänne."