"Niin, parasta kai niin on."
He puristivat toistensa kättä ja erosivat.
XI.
Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus pysyi mykkänä.
Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun tapaansa.
Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse kävelemään.
Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.
Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."
Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi hypistellä veitsiään ja työkalujaan.
"Kuulehan", — lörpötteli tyttö jälleen — "nyt minulla olisi sinulle suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"